sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Joskus

Joskus ompelen tämän 20 vuotta sitten (äidin mieliksi) aloitetun pöytäliinan merkkauksen loppuun.
En ompele, koska en ole sellainen ihminen. Kierrätyskeskukseen.

Joskus askartelen näistä kauniista papereista ja korteista taulun tai teen joulukortteja.
En askartele. En halua ja sitä paitsi en lähetä joulukortteja. Paperinkeräykseen ja osa kouluun oppuilaiden askarteluihin.

Joskus teen näistä jämälangoista jotakin kivaa.
No, tee heti.
Neuloin asunnottomille 8 pipoa, yhdet lapaset ja neljät villasukat.

Joskus teen tämän kanavatyön loppuun, koska materiaalit maksoivat paljon.
Tein 30 riviä samana päivänä. Jatkan joka viikko vähän.

Joskus ompelen nämä neulotut laput tilkkuhuovaksi.
En ompele, rumat värit. Kierrätyskeskukseen. Laittakaa vaikka ilmaiskoppaan. Joku tuunaaja voi tykätä.

Joskus virkkaan näistä matonkuteista kivoja koreja.
En virkkaa. En tarvitse kivoja koreja mihinkään. Varsinkaan rumanvärisestä kuteesta virkattuja. Kierrätyskeskukseen. Laittavat askartelupörssiin.

Joskus yhdistelen mummun 1900-luvun alukuvuosikymmeninä virkkaamat lakanapitsit ja teen hienon parivuoteen pussilakanan.
Vaiheessa. Kaappiin. En pysty tekemään enkä hävittämään.

Joskus olen taas näiden farkkujen kokoinen.
En ole. Tytär on tällä hetkellä. Iloinen uusista housuista. Leikkasi lahkeet lyhyemmiksi ja lähti ulos.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Mikä tämän pohdinnan otsikko pitäisi olla?
En tiedä.
Joka puolella puhutaan paljon KonMarista. Se löysi tiensä syksyn englannin ylioppilaskirjoituksiinkin.

En tiedä, kirjoitanko siitä, mutta samasta asiasta.

Vuonna 2001 erosin ja muutin aikuisikäni ensimmäiseen ihan omaan asuntooni. Oli minulla 3- ja 6-vuotiaat lapset mukana, mutta ensimmäistä kertaa olin yksinäni aikuisena. 
Lähdin yhteisestä kodista harkiten. Sekä psyykkisesti että fyysisesti. Otin (yhteisestä sopimuksesta) mukaan vain tarpeellista, funktionaalista ja kaunista. Useissa esineissä, astioissa ja tekstiileissä nuo kolme yhdistyivät.
En halunnut mitään, mistä en olisi pitänyt. Ihan oikeasti nauttinut tai pitänyt rehellisesti tarpeellisena. Minun oli helppo tehdä valintoja entisessä kodissani, koska kaikkea oli yltäkylläisesti, eikä toinen osapuoli todellakaan jäänyt ilman tarpeellisia ja kauniita tavaroita.

Päädyin tuohon konmarilaiseen valintaperusteeseeni intuitiivisesti ja olen edelleen tyytyväinen siihen, mitä valitsin.
Monella tasolla.
Alkaen siitä, että on lähdettävä parisuhteesta, jossa voi huonosti.
Vaikka ympäristö ja läheiset huutavat vieressä: 'Pilaat lastesi elämän. Rikot kaiken hyvän.'
Päätyen asumaan pienehkössä asunnossa; käyttäen aikani ihmisten, en rahan ja tavaran kanssa. Elämään autottomana, televisiottomana, internetittömänä pitkän aikaa.

Nyt lapset ovat isoja, toinen 18, toinen 21. Olemme puhuneet yhdessä noista uuden elämän alkuajoista. Olen kertonut, miksi kaikki tapahtui ja miten. 
Kumpikin ymmärtää sekä minun että isänsä elämäntyylin ja elämänarvot. Lapsilla on elämään kaksi erilaista näkökulmaa. 


Kuulun Facebookin KonMari-ryhmään, vaikka en tee aktiivisesti mitään kodin marittamista. Minusta on kiinnostava seurata, miten ihmiset pohtivat elämäänsä tavaroiden kautta. Oivallan lähes joka päivä tuntemattomien tekstejä lukiessani jotakin itsestäni ja menneisyydestäni. Ja siitä, miten nuo 15 vuoden takaiset intuitiiviset ratkaisut olivat todellakin viisaita ja toivat tuskasta ja epätoivosta huolimatta rauhan elämääni.
Kasvoin 'omanan elämäni maritusprosessissa' minuksi.

Ja kyllä minä KonMarinkin luin. Tietenkin. Heti viime vuoden keväällä, kun se ilmestyi suomeksi. Ahmin kirjan yhdeltä istumalta ja lukemisen jälkeen rullasin sukkahousuni laatikkon pystypötköiksi. Sen suurempaa näkyvää vaikutusta lukemisella ei ollut kodissamme. Ajatuksia kyllä heräsi. Ymmärrystä.

KonMaria moititaan tai virheellisesti kuvitellaan sen olevan raivausopas tai siivouskirja. Joku voi sen lukea niinkin,  mutta se myös antaa lukijalle näkökulman, joka istuu nykyaikaan; ajattelemme identiteettiämme melko paljon materian kautta. Kirjassa identiteetti muuttuu ja selkenee juuri materiaa selkeyttämällä.

Otin viime viikolla esille 16-vuotiaana kummitäditä saamani joulukynttelikön ja laitoin sen ikkunalaudalle. Tällä viikolla sytytin kynttilät.

Mitä sitten, vaikka ei olekaan vielä joulukuu!
Valoa tarvitaan aina. :-)

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Karttamiehet

Meidän kirjahyllyn ylähyllyllä on vanha pahvimatkalaukku. Laukussa ovat isäni kartat. Isällä oli aina tarkat kartat autossa. Paperiset, huolellisesti taitellut 70-luvulla, myöhemmin kierreselkäinen karttakirja. Minnekään ei lähdetty ilman kunnon karttaa. Kesälomareissuja isä suunnitteli heti joulun jälkeen. Kartta levitettiin olohuoneen pöydälle ja tutkailtiin Suomen eri kolkkia. 
Olen pienenä kiertänyt Anglian takapenkillä Savonlinnat, Kolit ja Päijänteen rannat. Kun olin isompi istuin Volvon takapenkillä romaaneja ahmien. Käytiin Länsi-Lappia tutkimassa, Norjassa Atlanttin rannoilla ja vähän Ruotsiakin katsottiin.
Karttamiehen kuolemasta on jo kymmenen vuotta, mutta en ole osannut jättää autosta pois hänen perintöään. 
Pehmeäkantista, koirankorville selattua karttakirjaa.

Mieheni on elämäni toinen karttamies. Reittivastaava, me sanomme. Hän suunnittelee lomamatkoillamme aina päivä kävelyreitit, miettii meidän sunnuntailenkeille uutta katsottavaa ja haluaa välillä seikkailla mökkireissuilla uusia pikkuteitä pitkin etelää kohden.
Tämän karttamiehen kanssa olen oppinut rohkeaksi. Jos on tie, se johtaa aina jonnekin. Jos polunpätkän alussa kielletään läpikulku, se takaa mahdollisuuden päästä toiselle puolelle.
Tällä karttamiehelläni pitää olla reissuilla kaupungin kartta povitaskussa. Aina sitä ei tarvitse katsoa, mutta pikkureitit löytyvät parhaiten paperikartalta. GoogleMaps tulee armotta kakkosena.

Jos mieheni valitsisi ammattiaan uudelleen, hän alkaisi polkututkijaksi. Karttojen tekijäksi ja tulkitsijaksi. 
Näin hän sanoo.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Puhu, puhu, puhu!

Tämänaamuisen Hesarin pääkirjoitussivun kolumnissa kuvailtiin polttariseuruetta, joka oli kadulla kulkien kerännyt parisuhdevinkkejä tulevalle avioparille. Lähes kaikkien ohikulkioiden vinkit olivat liittyneet samaan asiaan; puolisoiden pitää puhua toisilleen. Pitää puhua iloista, suruista, peloista unelmista, nauraa ja itsekä yhdessä. 

Juttelin alkuviikosta monta tuntia vasta-avioituneen kummityttöni kanssa. Hän puhui ja puhui. Aikaisemmin hiljainen tyttö kertoi, miten on vuoden aikana uuden kumppanin kanssa oppinut puhumisen tärkeyden ja miten puhuminen ja asioiden jakaminen rakkaan kanssa on rikastuttanut elämää ja antanut uudenlaista perspektiiviä ja varmuutta itseenkin. Olin niin onnellinen kummitytön puolesta. Hän oli heti suhteen alussa oivaltanut kumppaninsa kanssa sen taian, jolla suhde kestää ja kehittyy. Taika on yksinkertaisesti toisen tunteminen ja kunnioittaminen. Niitä ei voi oppia arvailemalla ja toivomalla. Asiat pitää sanoa ääneen toiselle. Aina se ei ole söpöä ja ihanaa. Suoraan sanomisesta ja omien toiveiden lausumisesta ääneen voi alkuun syntyä riitoja ja tiukkaan sananvaihtoa, mutta pidemmän päälle kumpikin oppii. Oppii itsestään ja toisesta.

Minun ja mieheni välillä oli puhuminen ennen parisuhdetta. Tunsimme toisemme itsenämme ennen kuin aloimme seurustella. Se oli hyvä järjestys, vaikka parisuhde tietenkin muutti puheen ja keskutelujen syvyyttä. Olemme alusta asti puhuneet kaikesta koko ajan. Välillä se on ollut raastavaa, välillä ihanaa, mutta aina tarpeellista.

Puheen määrä on hyvä indikaattori parisuhteen tilasta. (Ainakin meillä.) Jos meillä on kiirettä, toista tai molempia ärsyttää, väsyttää tai jokin painaa, emme aina jaksa tai uskalla jutella kunnolla. Jossakin vaiheessa jonpikumpi pakottaa meidät puhumaan. Ja asiat järjestyvät taas. Eivät aina palaa ennallee, mutta se ei taida olla tarkoituskaan.

Muutumme, kasvamme yhdessä.
Opimme itsestämme ja toisistamme.

lauantai 6. elokuuta 2016

Uusi slow

Maailma muuttuu. 
Minun maailmani muuttui reilu vuosi sitten, kun viimein annoin periksi älypuhelimelle. Tiesin sitä harkitessani ja lopulta hankkiessni, että olisin kohta täysillä mukana sen maailmassa. Omalla tavallani tietenkin.
Käytän älypuhelinta kommunikoimiseen perheen kanssa. Meillä on oma WA-ryhmä Perhekokous, jossa viestitään kaikkia meitä koskevia asioita. Se onkin ollut erityisen kätevää, kun esikoinen on jo muuttanut omaan asuntoonsa ja muutenkin lapset (tai kolmehan niistä on jo virallisesti aikuisia) ovat paljon omissa menoissaan ja omien aikataulujensa mukaan. Tyttären ja miehen kanssa viestin paljon päivän mittaan, kun emme ole kotona tai yhdessä. Sukulaisten ja ystävienkin kanssa kommunikoin älypuhelimen myötä enemmän kuin aikaisemmin. Kamala myöntää, että väline on vaikuttanut näin paljon, mutta totta se on. 
Puhelimen hyvä kamera on minulle päivä päivältä tärkeämpi. Valokuvaan paljon. Joka päivä. Kuvaan tunnelmia, ihmisiä, paikkoja tai sitten teen valokuvamuistiinpanoja, jotka puran sanoiksi myöhemmin.
Kuvia jaan Instagramin kautta. Seuraan tuttuja ja tuntemattomia, tykkäilen ja eksyn välillä sivupoluille ja löydän hauskoja ideoita ja mielenkiintoisia tapahtumia.
Facebookin olen profiloinut melko kapeaksi. Koska siellä ollaan omalla nimellä, olen kuvien, jakojen ja kommenttien kanssa tarkkana. Kaikki on 'päivänvalon' kestävää. Jo ammatinkin vuoksi.
Älypuhelimen myötä kommunikaatio ja informaation saaminen on muuttunut nopeaksi. Ei se hidasta tietokoneenkaan kanssa ole ollut, mutta nyt tuntuu, että informaationkäsittely ja viestittely on suorastaan kiihkeää. Minä muiden mukana olen tottunut siihe, että ihmisiin saa yhteyden heti ja tiedot voi selvittää netistä saman tien. Itsekin muuttuu kärsimättömäksi ja levottomaksi.

Uudesta slowsta piti kirjoittaa. Johdanto venyi näköjään pitkäksi...
Minulle blogit ovat uusi slow. Seuraan muutamaa blogia puhelimella, kommentoin aika harvoin. 
Tämä oma blogi on ollut pitkään henkitoreissaan, mutta oivallukseni uudesta slowsta - harkituista teksteistä ja itselle merkityksellisistä asioista, joskus kuvista - herätti minut. En voi millään unohtaa tätä kanavaa. Vaikka seikkailisin täällä ihan yksinäni vailla yleisöä, tämä on silti tärkeä paikka. Tietyllä tavalla olen opettanut itseni tämän blogin kanssa uudelleen kirjoittajaksi. Kirjoitan itselleni tärkeistä asioista, mutta keskittyen, harkiten. Siis eri tavalla kuin yksityiseen päiväkirjaan, johon voi purskauttaa ja oksentaa asioita täysin vailla mitään suodatinta.

Kirjoitusoppaat toistavat: kirjoita joka päivä! Kirjoittajana ja wannabe-kirjailijana tunnen syyllisyyttä siitä, että en kirjoita joka päivä, vaikka haluaisin. Turhaahan se on, mutta minkäs teet. Syksyn ja uuden lukuvuoden tullen tuntuu, että pitäisi taas tehdä uudenvuodenlupauksen kaltaisia päätöksiä; kirjoitan, lenkkeilen, syön vihenneksia enemmän jne. 
En lupaa mitään. Annan itselleni mahdollisuuden. Lempeästi tarjoilen itselleni tilaisuuksia, paikkoja ja kanavia kirjoittaa.

Linnea Talvi, jatka seikkailujasi! <3

torstai 4. elokuuta 2016

Ammatti; opettaja - elämäntapa

Lapsen elämä on kokonaisuus. Koulu elää maailmassa, lasten todellisuudessa.

Olen opettajana minimalistinen. Pyrin itse keskittymään olennaiseen ja karsimaan ylimääräisen opetuksestani ja luokkahuoneesta. Lapsilla on aikaa ja tilaa, mahdollisuuksia syventyä asioihin. Koulussa on kiireetöntä. Kaikkea ei tarvitse saada heti valmiiksi. Minimalismiin liittyy myös rauha. Rauha olla ja rauha tehdä. Luokassa pitää olla mahdollisuus sekä visuaaliseen että auditiiviseen rauhaan.

Oppiminen on mahdollista vasta, jos opettaja ja oppija ovat rauhoittuneet asian äärelle. Kun ylimääräinen on karsittu, jää tärkein. Keskittyen ja syventyen asioihin ne opitaan ja sisäistetään. Asiat kiinnittyvät jo aiemmin opittuun..
Olen luova ja kannustan lapsia luovuuteen. Luokassa ollaan joustavia, kokeillaan, ratkaistaan ongelmia ja tarvittaessa muutetaan suuntaa.

Arvostan opettajan ja oppijan vapautta, mutta kannan mielelläni myös vastuuta. Rohkaisen oppilaita ottamaan vastuuta pienin askelin. Sisäistäen, luonnollisesti. Hyvät vuorovaikutustaidot ja itsetuntemus edistävät oppimista. Oppiminen on sosiaalinen prosessi. Koulussa opimme yhdessä ja toisiltamme. Kuitenkin jokainen oppii omalla tavallaan. Rohkaisen oppilaita oman oppijaäänen löytämiseen. Oman äänen löytymisessä toisten kuunteleminen ja kunnioittaminen ovat tärkeitä portaita. Oma persoonallinen tyyli ja varmuus sisäistetään muiden kanssa, muita seuraamalla ja ottamalla mallia ja samalla itseä tarkkaillen. Kun ne ovat löytyneet, oppiminen on iloista ja eteenpäinvievää.

Oppimisessa tarkoituksenmukaisuus on tärkeää. Asioita ei tehdä niiden itsensä vuoksi vaan osina suurta kokonaisuutta. Tavoite on tärkeä, ei menetelmä tai väline. Tässä opettajan on hyvä olla nöyrä ja kuunnella oppilaiden tarpeita. 
Pieni on suurta. Pienestä kasvaa suuri, jos sen annetaan kasvaa rauhassa ja omassa tahdissaan. Leikki on lapsen tapa tutustua maailmaan. Koulussakin.

Olen intuitiivinen opettaja. Minulla on hyvä ihmistuntemus ja paljon kokemusta ja monipuolisia taitoja. Olen opettajana itselleni armollinen, salliva ja virheistäni oppiva. Saman suon oppilaillekin. Pyrin olemaan mahdollisimman inhimillinen ja aito.

Osaan kulkea kartan kanssa suorinta reittiä perille. Toisaalta nautin myös harhailusta ja sivupolkujen tutkimisesta.
Oppiminen ja opettaminen ovat loputonta eksymistä ja löytämistä.


perjantai 10. kesäkuuta 2016

Kummisetä

Kun olin pieni, hän oli hassu. Kertoi juttuja, joissa ei ollut järkeä, mutta vitsi niissä oli.

Koululaisena ajattelin, että hän oli jännittävä. Harrasti metsästystä, oli ollut nuorena rauhanturvaajana. Kirjahyllyssä oli kuva, jossa hänellä oli vihreä baretti päässään.

Hän oli unelmoija. Keksijä. Tarttui aina uuteen. Hän oli yrittäjä sanan todellisessa merkityksessä. Oli autoja, asuntoja, firmoja, maatila, pari mökkkiä.

Se ei riittänyt. Hän pääsi pääosaan elokuvassa. Näytteli majuria.

Minun kummisetäni. Aina pilke silmässä.

Sitten varoittamatta.
Häntä ei enää ole.
Häntä ei vienyt syöpä; sen hän selätti monta vuotta sitten.

Hän meni unelmansa mukana. Saappaat jalassa.

Heitän punaisen ruusun arkulle.

Halusit opettaa uskomaan unelmiin.
Kiitos.